Kaakkois-Suomen valokuvakeskus aloittaa näyttelykeväänsä ohjelmistoprofiilistaan poikkeuksellisella näyttelyllä, historiallisilla valokuvilla kahdeksan vuosikymmenen takaa. Pulavuosista sota-aikaan, Elämää Etelä-Karjalassa 1929-41 -näyttely esittelee itärajalle Joutsenoon 1920-luvulla asettuneen ukrainalaisen Dimitrij Belinskij’n lasinegatiiveja.

Dimitrij Belinskij (s. 1897 Kiova, k. 1970 Joutseno) toimi tilauksesta valokuvaajana Joutsenon Honkalahdessa käyttäen puupalkkikameroita, aluksi muun työn ohessa, myöhemmin täysipäiväisesti. Belinskij kuvasi henkilökuvia joutsenolaisista ja arjen tapahtumia uudessa kotipitäjässään lähes 40 vuotta 1960-luvun alkuvuosille saakka. 1970-luvulla hänen 10 000 lasinegatiivia käsittävä tuotantonsa jäi unohduksiin vanhan kotitalon uumeniin, mutta aineisto säilyi hyvässä kunnossa alkuperäisissä lasilevylaatikoissaan valokuvaajan järjestelmällisyyden ansiosta.

Vuonna 2010 joutsenolainen filosofian maisteri, vapaa valokuvaaja ja taidemuseonjohtaja Laura Luostarinen (s. 1952) digitoi 2000 lasilevyä Belinskij’n alkutuotannosta. Tästä joukosta hän on valmistanut ja tuottanut Pulavuosista sota-aikaan -näyttelyn. Luostarinen perehtyi vanhojen valokuvien maailmaan toimiessaan kuopiolaisen valokuvaajan Victor Barsokevitschin nimeä kantavan VB-valokuvakeskuksen johtajana. Digitointiin ja näyttelyn valmistukseen hän on saanut avustusta Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Karjalan rahastosta, Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiöstä ja Alfred Kordelinin Lappeenrannan rahastosta.

Dimitrij Belinskij’n valokuvat tässä näyttelyssä ajoittuvat Suomessa harvemmin kuvin tallennettuun aikaan, 1920-luvun lopulta 1930-luvun alkuvuosille. Kuvat välittävät liikuttavasti ajan oloja. Esimerkiksi Suomessa aikakauteen osunut pula-aika ilmenee kuvattavaksi saapuneiden ihmisten koruttomissa asuissa, eikä muotikaan näyttäytynyt maaseudulla yhtä hienostelevana kuin kaupungeissa otetuissa muiden valokuvaajien ateljeekuvissa. Lapset, aikuiset ja vanhukset silmäilevät vakavina kuvaajaansa. Tuohon aikaan ei juurikaan otettu perhekuvia omilla kameroilla eikä kuvattavilla ollut juurikaan tietoa siitä, millaiselta kuva tulisi näyttämään.

Dimitrij Belinskij’n valokuvista ei hänen elämänsä aikana koottu näyttelyä. Hänen tuotantonsa esille nostaminen postuumisti kertoo nykyajan yleisölle menneisyyden vuosikymmenistä, joita vielä vanhempi ikäpolvi muistelee, mutta nykynuoret eivät tunne. Belinskij liikkui kameroineen talvella potkurilla esimerkiksi hautajaisia kuvaamaan pyytäneiden perheiden luokse. Perillä odotti usein avattu arkku vainajineen omaisten ympäröimänä. Hääkuvien puitteet olivat nekin erilaiset kuin nykyään: vihkipari saattoi seisoa räsymaton päällä tai ulkona syystuulessa. Juhla-asujen koristeina oli katajanoksia.

Henkilökuvissa lapsiaiheiden kuvaajana Belinskij onnistui tallentamaan lasten hellät ilmeet ja viattoman olemuksen, äidin rakkauden ja ylpeyden lapsistaan. Miljööaiheissa Honkalahden Hackmanin sahalla lautatarhan työläisnaiset poseerasivat iloissaan töppösissä, tukkinippuja siirtelevät miehet asettuivat keksit ojossa rinnatusten ryhmäkuvaan. Ajan rakennuttamisen tyyliä ilmentää mainiosti Saimaantien raitilla puhdasta funktionalismia edustava liikerakennuskuutio. Sen toisessa kerroksessa sijaitsi myös Belinskij’n oma valokuvaamo eräässä tämän elämänvaiheista. Ennen osoitteet olivat KP– eli kantopiiri-merkittyjä, ja tämän nykyisen Lappeenrannan Kirjatiellä sijainneen sekatavarakaupan, sittemmin kirjakaupan, osoite oli aikanaan KP 3.

Dimitrij Belinskij’n saapuminen Suomeen oli dramaattinen. Alkujaan ukrainalaislähtöinen nuorukainen päätyi pakko-oton kautta Neuvosto-Venäjän armeijaan Kronstadtin laivastotukikohtaan, josta hän pakeni vallankumousta Suomeen 7000 muun pakolaisen kanssa lähes 91 vuotta sitten maaliskuussa 1921. Heistä 2000 pakolaista jäi Suomeen, heistä Joutsenoon emigroitui n. 100. Dimitrij Belinskij’n sattumanvaraista asettumista Etelä-Karjalaan voi luonnehtia Venäjän vallankumouksen lahjaksi suomalaiselle kulttuuriperinnölle.

Valokuvaajana Dimitrij Belinskij oli itseoppinut. Hänen menetelmänsä olivat tuttuja jo puoli vuosisataa aiemmin kuvanneilta ateljeekuvaajilta, joita 1900-luvun alussa Etelä-Karjalassa edusti mm. Oscaria Sarén. Juuri tässä jälkijättöisyydessä piilee samalla hänen taikansa valokuvaajana. Vaikka hänen kuvaustekniikkansa hallinta vaihteli, palkkikameran ominaisuudet avautuvat myös hänen valokuvissaan näyttävään sävyrikkauteen ja vaikuttavaan piirtotarkkuuteen.